Vaikka kuinka olen kuvitellut epätasapainoisuuden jääneen teini-ikääni, huomaan sen kandityötä tehdessäni ponnahtavan pintaan. Joko työskentelyn aloittaessa tai lopettaessa olen riekaleina ja saletti siitä, ettei työstäni tule hevon veetäkään. Tai sitten voin joko aloittaa tai lopettaa työni iloisessa euforiassa, jolloin uskon ettei maailma voi tulla toimeen ilman tätä tekemääni pikkuista tutkimusta. Huomattavaa kuitenkin on, että se on joko tahmea-alku-iloinen-loppu tai iloinen-alku-tahme-loppu. Koskaan en ole kultaisella keskitiellä vaan aina tunteideni äärilaidoilla. Jännä.
Puhuin muutama viikko sitten samassa seminaarissa olevan opiskelijan kanssa siitä, kuinka olin alkanut itkemään löytäessäni luultavasti kandityöni avainteokseni. Hän hiukan ihmetteli sitä, kuinka otan tämän tunteella. Tosin on huomioitava, ettei hänellä ole ensimmäinen kandityö edessä, hän siis pystyy jo suhteuttamaan kandin yleismaailmalliseen mittakaavaan. Mutta kyllä sitä hetkeksi meni hiljaiseksi kun mietin, että miksi tämä nyt on mikään tunteen asia minulle.
En tiedä. Mutta väliäkö sillä, teen asiat aina ennemmin tunteella. Silloin ne tulevat myös tehtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti