Vaikka kuinka olen kuvitellut epätasapainoisuuden jääneen teini-ikääni, huomaan sen kandityötä tehdessäni ponnahtavan pintaan. Joko työskentelyn aloittaessa tai lopettaessa olen riekaleina ja saletti siitä, ettei työstäni tule hevon veetäkään. Tai sitten voin joko aloittaa tai lopettaa työni iloisessa euforiassa, jolloin uskon ettei maailma voi tulla toimeen ilman tätä tekemääni pikkuista tutkimusta. Huomattavaa kuitenkin on, että se on joko tahmea-alku-iloinen-loppu tai iloinen-alku-tahme-loppu. Koskaan en ole kultaisella keskitiellä vaan aina tunteideni äärilaidoilla. Jännä.
Puhuin muutama viikko sitten samassa seminaarissa olevan opiskelijan kanssa siitä, kuinka olin alkanut itkemään löytäessäni luultavasti kandityöni avainteokseni. Hän hiukan ihmetteli sitä, kuinka otan tämän tunteella. Tosin on huomioitava, ettei hänellä ole ensimmäinen kandityö edessä, hän siis pystyy jo suhteuttamaan kandin yleismaailmalliseen mittakaavaan. Mutta kyllä sitä hetkeksi meni hiljaiseksi kun mietin, että miksi tämä nyt on mikään tunteen asia minulle.
En tiedä. Mutta väliäkö sillä, teen asiat aina ennemmin tunteella. Silloin ne tulevat myös tehtyä.
lauantai 20. marraskuuta 2010
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Onnistumisia ja oivalluksia (sekä ihastuttavan pitkästyttävä otsikko)
Kirjoittaminen tämän blogin osalta on jäänyt vähemmälle eli periaatteessa kaikki kirjoittamani on mennyt kandiini. Ja jos nyt kirjoittamani ei päädy valmiiseen työhöni, ainakin se pohjustaa tulevaisuudessa kirjoittamaani sekä selkeyttää sekavia ajatuksiani.
Olen useaan otteeseen ollut paniikissa kandini suhteen. Välillä aiheeni on mielestäni turha sekä lapsellinen, välillä olen täysin varma, etten ole vielä valmis tekemään kanditutkielmaani. Onneksi kuitenkin jaan jääkaapin graduansa tekevän poikaystäväni kanssa ja voi purkaa pieni kandipaineitani hänelle. Nappasin hänen kirjapinostaan Juha T. Hakalan ”Graduoppaan” ja luin mielenkiinnolla mitä tulevan pitää (kunhan ensin saan kandin tehtyä ja näen kykenenkö koskaan graduun). Kirjassa gradusta puhuttiin tärkeänä, mutta loppujen lopuksi pienenä työnä. En valitettavasti ole kovin hyvä referoimaan, joten suosittelen ihmisiä itse lukemaan teoksen. Hakalan teksti motivoi sekä lohdutti niin paljon, että saatan sen pohjalta väittää kandin gradua pienempänä olevan puolet helpompi. Tietenkin tämä päättely on loogista, mutta muistakaa, etten ole vielä tekemässä graduani. Siksi minulla ei ole käsitystäkään sen tuomista paineista.
Olen ollut välillä varma siitä, että tutkin aihetta josta kukaan ei ole kiinnostunut. Olen viettänyt aikaa kirjastossa ja epätoivoisesti etsinyt jotakin, josta voisin saada pohjaa tuleville kysymyksilleni. Lopulta tänään, syyslomani viimeisenä kirjastopäivänä löysin jotakin upeaa. Löytöni on eOppimiskeskus ry sekä heidän sivuillaan oleva uskomattoman laaja verkko-opetukseen sekä digitaalisten opetustoteutukseen liittyvien julkaisujen arkisto. Ne kerrat kun olen halunnut itkeä kandini takia, eivät koskaan ole johtuneet siitä onnentunteesta, jonka tämä löydös sai aikaan pienessä ahdistuneessa mielessäni. Löysin sellaisia helmiä, että mieleni tekisi kirjoittaa jokaiselle tekijälle kiitoskirjeet. (Kuulostanko liian sentimentaaliselta? Mutta tätä blogiahan kirjoittavat tunteeni, ei järkeni. Yritän nimittäin säästää sitä älyllistä kapasiteettiani sinne kandityön puolelle.)
Olen useaan otteeseen ollut paniikissa kandini suhteen. Välillä aiheeni on mielestäni turha sekä lapsellinen, välillä olen täysin varma, etten ole vielä valmis tekemään kanditutkielmaani. Onneksi kuitenkin jaan jääkaapin graduansa tekevän poikaystäväni kanssa ja voi purkaa pieni kandipaineitani hänelle. Nappasin hänen kirjapinostaan Juha T. Hakalan ”Graduoppaan” ja luin mielenkiinnolla mitä tulevan pitää (kunhan ensin saan kandin tehtyä ja näen kykenenkö koskaan graduun). Kirjassa gradusta puhuttiin tärkeänä, mutta loppujen lopuksi pienenä työnä. En valitettavasti ole kovin hyvä referoimaan, joten suosittelen ihmisiä itse lukemaan teoksen. Hakalan teksti motivoi sekä lohdutti niin paljon, että saatan sen pohjalta väittää kandin gradua pienempänä olevan puolet helpompi. Tietenkin tämä päättely on loogista, mutta muistakaa, etten ole vielä tekemässä graduani. Siksi minulla ei ole käsitystäkään sen tuomista paineista.
Olen ollut välillä varma siitä, että tutkin aihetta josta kukaan ei ole kiinnostunut. Olen viettänyt aikaa kirjastossa ja epätoivoisesti etsinyt jotakin, josta voisin saada pohjaa tuleville kysymyksilleni. Lopulta tänään, syyslomani viimeisenä kirjastopäivänä löysin jotakin upeaa. Löytöni on eOppimiskeskus ry sekä heidän sivuillaan oleva uskomattoman laaja verkko-opetukseen sekä digitaalisten opetustoteutukseen liittyvien julkaisujen arkisto. Ne kerrat kun olen halunnut itkeä kandini takia, eivät koskaan ole johtuneet siitä onnentunteesta, jonka tämä löydös sai aikaan pienessä ahdistuneessa mielessäni. Löysin sellaisia helmiä, että mieleni tekisi kirjoittaa jokaiselle tekijälle kiitoskirjeet. (Kuulostanko liian sentimentaaliselta? Mutta tätä blogiahan kirjoittavat tunteeni, ei järkeni. Yritän nimittäin säästää sitä älyllistä kapasiteettiani sinne kandityön puolelle.)
perjantai 1. lokakuuta 2010
Kalsaritutkimukset
Kun on aamulla kantanut puolet kirjaston tarjonnasta kotiin ja listannut kiinnostavat kirjat ebrarysta, voi wanna-be-tutkija repäistä ylleen rennot tutkimusvaatteet (joita kirjastossa ei voi käyttää). Lupaan, etten kirjoita sivuakaan tutkimustekstiä keväällä sukkahousuissa vaan t-paidassa ja kulahtaneissa pyjamahousuissa.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Aihe
Kuten edeltävässä kirjoituksessani mainitsin, on aiheeni antanut odottaa itseään enkä paniikinomaisen pohdinnan jälkeen ole päässyt sen jäljille. Nyt voin kuitenkin huokaista helpotuksesta ja alkaa työstää ideapaperiani helpottuneena. Esittelin nimittäin kandiohjaajalleni aiheen, joka sai häneltä kannatusta. Ryhdyn tutkimaan opettajien kokemuksia luokkahuoneessa käytettävistä opetuspeleistä. Haluan selvittää, uskovatko opettajat pelien olevan hyödyllisiä oppilailleen vai ainoastaan kevyitä taukoja opetukseen. Ideapaperia kirjoittaessa saan rajattua tutkimusaluettani sekä – kysymyksiä vielä tarkemmin, mutta tämä on lähtötilanteeni.
Päädyin aiheeseeni osittain sattumalta. Opiskelen pääaineenani digitaalista kulttuuria ja viime keväänä kiinnostuin digitaalisesta pelaamisesta. Tein kirjallisuuskatsauksen sosiaalisen konstruktionismin kurssille siitä, kuinka digitaalisesta pelaamisesta on tullut poikien juttu. Käytin kyseisessä kirjakatsauksessa lähdeaineistonani kolmea artikkelia teoksesta Mariosofia (toim. Erkki Huhtamo ja Sonja Kangas) sekä osaa Petri Saarikosken väitöskirjaa Koneen lumo. Aihe kiehtoi suuresti ja kiehtoo edelleen. Mutta ilman aikakonetta minun on mahdoton saada empiiristä aineistoa asiasta ja kuten meille jo orientaatioluennolla sanottiin: TIIVISTÄKÄÄ! Kandityössä ei ratkaista Venäjän vallankumouksen syitä. Aiheen on oltava sopivan pieni, muutoin rasvaan köyttä huomaamattani.
Pelitutkimus ei jättänyt rauhaan vaan jatkoin aiheeni etsimistä sen parista. Luin Pelitutkimuksen vuosikirjaa (http://www.pelitutkimus.fi/) ja toivon aiheen vain tippuvan syliini. Näin ei tietenkään käynyt. Annoin siis paniikki-itkujen jälkeen itselleni aikaa rauhoittua ja lähdin kirpparikierrokselle. Kirpputorilla päädyin pöydän ääreen, jossa myytiin kotikäyttöön suunnattuja opetuspelejä. Tunnistin niistä yhden ja nostin sen käteen. Ja jos teillä koskaan on tullut tunnetta siitä, että planeetat loksahtavat kohdalleen, niin siltä minusta tuntui samalla hetkellä.
Aihe on tuttu, sillä olen koulutieni aika törmännyt usein opetuspeleihin. Kuten jo kävi ilmi, pelasin muutamaa jo unohtunutta opetuspeliä kotioloissa. Opiskelin myös yläasteen kahdeksannen luokan englannin pienryhmässä ja tuolloin pääsin kosketuksiin kouluihin suunniteltuihin opetuspeleihin. Ollessani kouluavustajana pelasin samankaltaisia pelejä oppilaiden kanssa. Aihe on siis osittain tuttu ja siksi siihen lienee helpompi sukeltaa. Ja tiedän, että vaikka itse tätä aiheitta ei ole tutkittu pahemmin (ei vielä ole tullut vastaan, mutta tutkimushan sen vain paljastaa) aihettani sivuavaa tutkimusta on tehty.
Nyt aihe on siis olemassa ja tutkimus voi alkaa. Tämä on hyvää aikaa, sillä en vielä tiedä mitä kauheuksia vuosi tuo tullessaan. Luovastakin työstä 5 % on inspiraatiota ja 95 % perspiraatiota. Mutta mitäpä siitä, itse olen tieni valinnut ja ylpeänä aion kulkea sen loppuun.
Päädyin aiheeseeni osittain sattumalta. Opiskelen pääaineenani digitaalista kulttuuria ja viime keväänä kiinnostuin digitaalisesta pelaamisesta. Tein kirjallisuuskatsauksen sosiaalisen konstruktionismin kurssille siitä, kuinka digitaalisesta pelaamisesta on tullut poikien juttu. Käytin kyseisessä kirjakatsauksessa lähdeaineistonani kolmea artikkelia teoksesta Mariosofia (toim. Erkki Huhtamo ja Sonja Kangas) sekä osaa Petri Saarikosken väitöskirjaa Koneen lumo. Aihe kiehtoi suuresti ja kiehtoo edelleen. Mutta ilman aikakonetta minun on mahdoton saada empiiristä aineistoa asiasta ja kuten meille jo orientaatioluennolla sanottiin: TIIVISTÄKÄÄ! Kandityössä ei ratkaista Venäjän vallankumouksen syitä. Aiheen on oltava sopivan pieni, muutoin rasvaan köyttä huomaamattani.
Pelitutkimus ei jättänyt rauhaan vaan jatkoin aiheeni etsimistä sen parista. Luin Pelitutkimuksen vuosikirjaa (http://www.pelitutkimus.fi/) ja toivon aiheen vain tippuvan syliini. Näin ei tietenkään käynyt. Annoin siis paniikki-itkujen jälkeen itselleni aikaa rauhoittua ja lähdin kirpparikierrokselle. Kirpputorilla päädyin pöydän ääreen, jossa myytiin kotikäyttöön suunnattuja opetuspelejä. Tunnistin niistä yhden ja nostin sen käteen. Ja jos teillä koskaan on tullut tunnetta siitä, että planeetat loksahtavat kohdalleen, niin siltä minusta tuntui samalla hetkellä.
Aihe on tuttu, sillä olen koulutieni aika törmännyt usein opetuspeleihin. Kuten jo kävi ilmi, pelasin muutamaa jo unohtunutta opetuspeliä kotioloissa. Opiskelin myös yläasteen kahdeksannen luokan englannin pienryhmässä ja tuolloin pääsin kosketuksiin kouluihin suunniteltuihin opetuspeleihin. Ollessani kouluavustajana pelasin samankaltaisia pelejä oppilaiden kanssa. Aihe on siis osittain tuttu ja siksi siihen lienee helpompi sukeltaa. Ja tiedän, että vaikka itse tätä aiheitta ei ole tutkittu pahemmin (ei vielä ole tullut vastaan, mutta tutkimushan sen vain paljastaa) aihettani sivuavaa tutkimusta on tehty.
Nyt aihe on siis olemassa ja tutkimus voi alkaa. Tämä on hyvää aikaa, sillä en vielä tiedä mitä kauheuksia vuosi tuo tullessaan. Luovastakin työstä 5 % on inspiraatiota ja 95 % perspiraatiota. Mutta mitäpä siitä, itse olen tieni valinnut ja ylpeänä aion kulkea sen loppuun.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Ensimmäinen askel
Olen ensimmäisen akateemisen opinnäytteeni edessä, aloittamassa kandidaatintutkielmani tekemistä ja siksi kauhuissani. Pieni ääni päässäni sanoo, että kaikki menee hyvin ja stressaan vain turhia. Suurempi, sellainen joka täyttää pääni sekä vatsani, valmistautuu maailmanloppuun. Kandinsa jo tehneet ihmiset ovat vakuutelleet, että maailmanloppuun tarvitaan enemmänkin kuin kandityön stressi, mutta ensimmäinen kerta on aina pelottavin.
Kandilla mitataan ensimmäisen kerran kyvykkyyttäni tuottaa tieteellistä tutkimusta sekä raportoida tutkimustuloksistani. Ensimmäinen seminaarini on jo takana, toinen huomenna. Minulla ei vielä ole valmista aihetta ja siksi olen kauhuissani. Valitsisinko aiheen, joka on varman päälle vai joka olisi kokeilevampi? Pohdinko ensimmäisen harjoitustyöni kanssa mahdollista työllistymistäni vai tutkinko aihetta joka kiinnostaa vain minua? Osaanko esittää perusteltuja kysymyksiä, joiden perusteella saan aikaiseksi tutkimuksen?
Tärkeimmät ohjeet kandiaan kirjoittavalle ovat seuraavat (näin orientaatioluennolla neuvottiin ja näin myös uskon): 1. Kehitä omaa ääntäsi. Vaikka käsittelet faktoja ja perusteltuja tulkintoja, omalla äänellä teet työstäsi kiinnostavan. Osittain oman ääneni takia kirjoitan myös tätä blogia, saan täällä avata umpisolmuni ja tuottaa sujuvaa tekstiä sekä ajatusta tutkimukseeni. 2. Vie asia loppuun. Vaikka ajatuksesi olisi solmussa, kulje sen kanssa loppuun. Toimi päämäärätietoisesti ja etsi selkeyttä. 3. Ole huolellinen. Akateeminen nihilismi on valmis listimään jokaisen, joka ei pysty perustelemaan itseään. Ennakko-oletuksen mukaan niin opiskelija kuin professorikin on väärässä ennen kuin pystyy perustellen todistamaan olevansa oikeassa.
Kirjoitan tätä blogia ennen kaikkea rauhoittaakseni itseäni ja voidakseni purkaa kandista johtuvaa ahdistustani. Ja vaikka kyseessä on kandiblogi, kirjoitan varmasti kaikesta muustakin kuin kandistani. En nimittäin anna yhden tutkimuksen nielaista itseäni aina maalis-huhtikuuhun asti.
Blogini nimi juontaa kanditutkielman englanninkieliseen nimeen bachelor's thesissiin, tutkintoon, jonka jälkeen noin 2/3 Oxfordin, Harvardin ja Sorbonnen opiskelijoista heittävät opinnoille hyvästit ja suuntaavat työelämään. Kun olen siis kandistani suoriutunut, voi todistustani verrata samalla viivalla kuin murattiliigalaisten sekä muiden eliittiyliopistojen kasvattien papereita.
Palatakseni aiheeseen eli kandiini haluan mainita, että olen kaikesta kauhustani huolimatta myös uskomattoman innoissani. Kurssiharjoituksia tehtäessä aikaa perehtyä kulloiseenkin aiheeseen ei juuri ole kuukautta pidempää. Nyt, kunhan löydän aiheeni, voin perehtyä kokonaisen lukuvuoden ajan siihen. Voin käyttää aikaa tutkimiseen eikä minun tarvitse liian aikaisen deadlinen takia palauttaa raakileita. Kokonainen lukuvuosi aikaa ihmetellä, tutkia sekä nauttia!
Kandilla mitataan ensimmäisen kerran kyvykkyyttäni tuottaa tieteellistä tutkimusta sekä raportoida tutkimustuloksistani. Ensimmäinen seminaarini on jo takana, toinen huomenna. Minulla ei vielä ole valmista aihetta ja siksi olen kauhuissani. Valitsisinko aiheen, joka on varman päälle vai joka olisi kokeilevampi? Pohdinko ensimmäisen harjoitustyöni kanssa mahdollista työllistymistäni vai tutkinko aihetta joka kiinnostaa vain minua? Osaanko esittää perusteltuja kysymyksiä, joiden perusteella saan aikaiseksi tutkimuksen?
Tärkeimmät ohjeet kandiaan kirjoittavalle ovat seuraavat (näin orientaatioluennolla neuvottiin ja näin myös uskon): 1. Kehitä omaa ääntäsi. Vaikka käsittelet faktoja ja perusteltuja tulkintoja, omalla äänellä teet työstäsi kiinnostavan. Osittain oman ääneni takia kirjoitan myös tätä blogia, saan täällä avata umpisolmuni ja tuottaa sujuvaa tekstiä sekä ajatusta tutkimukseeni. 2. Vie asia loppuun. Vaikka ajatuksesi olisi solmussa, kulje sen kanssa loppuun. Toimi päämäärätietoisesti ja etsi selkeyttä. 3. Ole huolellinen. Akateeminen nihilismi on valmis listimään jokaisen, joka ei pysty perustelemaan itseään. Ennakko-oletuksen mukaan niin opiskelija kuin professorikin on väärässä ennen kuin pystyy perustellen todistamaan olevansa oikeassa.
Kirjoitan tätä blogia ennen kaikkea rauhoittaakseni itseäni ja voidakseni purkaa kandista johtuvaa ahdistustani. Ja vaikka kyseessä on kandiblogi, kirjoitan varmasti kaikesta muustakin kuin kandistani. En nimittäin anna yhden tutkimuksen nielaista itseäni aina maalis-huhtikuuhun asti.
Blogini nimi juontaa kanditutkielman englanninkieliseen nimeen bachelor's thesissiin, tutkintoon, jonka jälkeen noin 2/3 Oxfordin, Harvardin ja Sorbonnen opiskelijoista heittävät opinnoille hyvästit ja suuntaavat työelämään. Kun olen siis kandistani suoriutunut, voi todistustani verrata samalla viivalla kuin murattiliigalaisten sekä muiden eliittiyliopistojen kasvattien papereita.
Palatakseni aiheeseen eli kandiini haluan mainita, että olen kaikesta kauhustani huolimatta myös uskomattoman innoissani. Kurssiharjoituksia tehtäessä aikaa perehtyä kulloiseenkin aiheeseen ei juuri ole kuukautta pidempää. Nyt, kunhan löydän aiheeni, voin perehtyä kokonaisen lukuvuoden ajan siihen. Voin käyttää aikaa tutkimiseen eikä minun tarvitse liian aikaisen deadlinen takia palauttaa raakileita. Kokonainen lukuvuosi aikaa ihmetellä, tutkia sekä nauttia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)